”Shakespearella, Draytonilla ja Ben Jonsonilla oli iloinen jälleennäkeminen, ja he ilmeisesti ottivat hieman liikaa, sillä Shakespeare kuoli siinä yhteydessä saamaansa kuumeeseen”, kirjoitti pastori John Ward päiväkirjassaan 50-vuotta myöhemmin näytelmäkirjailijan kuolinpäivästä.
Runoilija Michael Drayton ja näytelmäkirjailija Ben Jonson olivat ilmeisesti saapuneet Stratfordiin juhlimaan kollegansa tyttären, Judithin, häitä. Kesken kaiken William Shakespeare menehtyi todennäköisesti lavantautiin, ”uuteen kuumeeseen” niin kuin se silloin tunnettiin. Kuolema oli ollut odotettavissa, sillä tammikuusta alkaen Shakespeare oli valmistellut testamenttiaan. Lavantaudista kielii näytelmäkirjailijan haudan syvyys ja kiveen kaiverretut muutama riviä tekstiä, jotka ovat ehkä Shakespearen vihonviimeiset kirjoitetut sanat:
Herran tähden ystäväin
Älä kaiva tästä
Näin siunaan sen
Ken haudan säästää
Kiroon sen ken luuni päästää
Englannin kansalliskirjailija kuoli päivälleen 400 vuotta sitten, 23. huhtikuuta 1616, mahdollisena 52-vuotis syntymäpäivänään. Nykyään päivämäärä on Unescon Kansainvälinen kirjan päivä, Kirjan ja ruusun päivä, ja myös Miguel de Cervantesin kuolinpäivä.
Mutta vaikka Shakespeare kuoli, hänen henkilönsä nauttivat suurta suosiota kuten jo hänen elossa ollessaan. Hamletia, Kesäyön unelmaa ja Romeo ja Juliaa myytiin painettuina kvarttoina. Myyntivalttina ei ollut kirjoittajan, vaan henkilöhahmojen nimet. Henrik IV:tä kaupattiin lisäämällä Sir John Falstaffin nimi esisivulle. Yleisö osti näytelmätekstin, koska rakasti pyylevää ritaria.
Shakespearen näytelmät saattoivat käsitellä Elisabethin ajan päivänpolttavaa asiaa piilotetusti historiallisten tapahtumien kautta, mutta perimmältään Shakespearen tarinoissa ei kuitenkaan ollut niinkään kyse historiasta, vaan henkilöstä, joka kokee historian. Shakespeare ei ollut kiinnostunut kuninkaan tappamisesta, vaan ihmisestä, jonka täytyy tappaa kuningas.
Ehkä henkilöön keskittyminen oli myös silkka välttämättömyys tuohon aikaan. Lavastus ja rekvisiitta oli niin vähäistä, joten lähes ainoa mitä jäi näyttämölle, oli henkilö ja henkilöiden väliset suhteet. Joka tapauksessa nyt kun on kulunut 400 vuotta Shakespearen kuolemasta, nostin esille 4 seikkaa hänen henkilöistään, syitä, minkä takia he kenties edelleen elävät, ja samalla ovat olennaisia osia perinteistä draamakerrontaa.
1. Tavoite
Draamassa henkilö usein haluaa jotain asiaa konkreettisesti, jopa pakkomieleisesti. Kun Lady Macbeth saapuu näyttämölle ensi kertaa, hän laatii oitis suunnitelman tappaa Duncan-kuningas. Sitten hän usuttaa miehensä toimimaan suunnitelmansa mukaisesti. Macbethin motivaatio tappaa kuningas on hänen vaimonsa, Lady Macbethin motivaationa on kunnianhimo.
Päämäärään liittyy motivaatio. Miksi henkilö haluaa sen, mitä hän haluaa? Shakespearelle henkilöiden motivaationa toimii usein rakkaus, vallanhalu tai kosto. Tosin Kuningas Learissa yleisö ei ole täysin perillä siitä, miksi Lear alistaa tyttärensä rakkaustestiin. Syy on ehkä Learin turhamaisuus. Hahmoilla voikin olla käytökseensä syitä, joita ei paljasteta. Jago on kuuluisa siitä, että hänelle ei anneta mitään motivaatiota tuhota Othello. Jagoon syntyy mysteeri.
Kun katsoja miettii, miksi henkilöhahmo toimii niin kuin toimii, hänen on pakko osallistua näytelmään tulkitsemalla ja päättelemällä. Kun katsoja aprikoi henkilöön liittyvää mysteeriä, hän samalla oppii tuntemaan kyseistä henkilöä. Shakespeare ei syötä yleisölle tietoa, vaan laittaa katsojan etsiskelemään tietoa. Hänen klassikkonäytelmät laittavatkin eri tavoin yleisön koko ajan osallistumaan tarinaan.
2. Sisäinen ongelma
Tanskalaisen kronikoitsijan Saxo Grammaticuksen teoksen Gesta danorumiin sisältyvässä tarinassa Vita Amlethi päähenkilö Amlet teeskentelee tulleensa hulluksi kuultuaan setänsä murhanneen isänsä. Sopivalla hetkellä Amlet paljastaa olevansa täysin tolkuissaan ja tappaa setänsä. Toisin sanoen hupsuksi alkaminen on Amletin valitsema strategia suuressa pelissä.
Shakespearen Hamletissa näin ei ole. Itse asiassa hän aika radikaalisti karsii hyvän juonellisen elementin, poistaessaan kylmäpäisen strategisen ajattelun. Niin tehdessään hän tulee paljastaneeksi Hamletin sisäisen maailman. Ja vaikka Hamlet edelleen teeskentelee hulluutta, se ei ole täysin selväjärkinen taktikointi, vaan hän on sisäisten ristiriitojen raastama hahmo, joka lähenee hulluutta sitä teeskennellessään.
Kuninkaan murhaaminen on syvässä ristiriidassa sen kanssa millainen ihminen Hamlet on. Hän pelkää toimia ja hän pelkää olla toimimatta. Lopulta Hamlet oppii alistumaan kohtalolle, lakkaa harkitsemasta, tarttuu miekkaan ja toimii. Voikin sanoa, että ulkoinen ongelma on olemassa sen takia, että se pakottaa päähenkilön kohtaamaan sisäisen ongelmansa. Ja vain sisäisen ongelmansa ratkaissut henkilö voi ratkaista ulkoisen ongelmansa. Emotionaalinen konflikti on aina sidoksissa ulkoiseen konfliktiin.
3. Tasapaino järkkyy
Eräs tapa, jolla Shakespeare pääsee kertomaan ihmisenä olemisen monimutkaisuudesta, on se, että tasapainotila järkkyy tarinan alussa. Jokin sysää henkilön tavallisesta maailmasta seikkailun maailmaan. Silloin kun on rauhallista, henkilöillä on naamioita. Tosi henkilö paljastuu vain kriisissä. Kriisin avulla Shakespeare voi näyttää sen, mitä on kätkettynä ihmisten sydämissä.
Hamletin alussa nimihenkilö kohtaa kuolleen isänsä haamun, joka suistaa Hamletin maailman epäjärjestykseen. Tarina voi alkaa. Shakespearen henkilöt pyrkivät palauttamaan järjestyksen. Usein he epäonnistuvat ja usein he onnistuvat pienellä tavalla, mutta saavutettu tasapainotila järkkyy pian uudelleen. Näytelmät palautuvat aina lopussa järjestyksen tilaan. Taika purkautuu, väärinkäsitys selviää tai merkittävät henkilöt kuolevat ja uusi porukka tulee sisään, kuten Hamletissa.
4. Kuolema panoksena
Kun Shakespearen kuolemasta puhutaan, voi ehkä sanoa, että Shakespeare kirjoitti kuolemasta aika lailla jokaisessa näytelmässään. Hänen tarinansa käsittelevät lähes aina jonkinlaista kuolemaa – ainakin symbolisella tasolla. Kyse voi olla fyysisestä, psyykkisestä, ammatillisesta tai identiteetin kuolemasta.
Shakespearella kuolema on panoksena. Eli henkilöillä on jotain menetettävää, jokin vaarantuu. Esimerkiksi Romeon ja Julian alussa kaksintaistelut, johon Romeokin on osallistunut, kielletään ja rangaistuksena on kuolema. Panoksen kautta kohtaukseen syntyy riski eli voiton tai tappion, saavuttamisen tai menettämisen mahdollisuus. Tosin Romeossa ja Juliassa Shakespeare paljastaa koko juonen jo ensimmäisissä riveissä, jopa rakastavaisten kuoleman.
Kaks’ perhettä, yht’ arvokasta ihan,
Veronan kaupungissa kumpikin,
nous uuteen kiistaan vuoksi vanhan vihan,
veriinsä naapuri löi naapurin.
Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,
sylistä syntyi vihan vimmaamain;
poloisten nuorten kurja kuolo vasta
vei hautaan sukuriidat vanhempain.
Tavoitteen, sisäisen konfliktin, tasapainon järkkymisen ja panoksen lisäksi voisi toki nostaa sata muutakin piirrettä Shakespearen henkilöistä, kuten sen, että Shakespearen henkilöt kärsivät. He ovat monesti altavastaajia. Heillä on heikkouksia ja Akilleen kantapäitä. He tekevät väärin ja he tekevät väärin oikeista syistä. He puhuvat kiehtovaa dialogia ja rytmi ja sanat muodostava kiehtovan maailman. He tekevät vaikeita valintoja. He ovat menneisyytensä vainoamia. He omaavat salaisuuksia. He muuttuvat. Ja mikä parasta he näyttävät tunnetasolla sen, mitä on olla ihminen.
Shakespeare henkilönä
Vähäisten tietojen takia Shakespearen omaakin hahmoa leimaa tietty mysteeri. Henkilöidensä tavoin Shakespearella oli monia tavoitteita elämänsä aikana: elättää perheensä, menestyä näyttelijänä, menestyä kirjoittajana, menestyä osakkaana teatterissa, selviytyä poikansa kuolemasta, palauttaa isänsä omaisuus kaksikymmentä vuotta tämän vararikon jälkeen ja tehdä isästään ja itsestään jälleen herrasmies. Ja ehkä oli aika dramaattista olla salaa katolinen protestanttien hallitsemassa maassa.
Seitsemän vuotta Shakespearen kuoleman jälkeen kaksi hänen ystäväänsä, John Heminges ja Henry Condell, julkaisivat Ensimmäisen folion. Painosmäärä oli 750 kappaletta. Se oli ensimmäinen Shakespearen näytelmien kokoelma. Tämä Ensimmäinen folio sisälsi 36 näytelmää, joista useat näytelmät ilmestyivät painettuna nyt ensimmäistä kertaa, kuten Julius Caesar, Macbeth, Antonius ja Kleopatra ja Myrsky.
Ensimmäinen folio oli merkittävä tekijä siinä, että näytelmät siirtyivät jälkipolville. Samalla siirtyi Shakespearen perintö. Globe-teatterin palossa vuonna 1613 saattoi palaa näytelmien käsikirjoituksia. Folion esipuheissa hänen vanhat ystävänsä ylistävät kauniisti näytelmien kirjoittajaa. Hänen entinen kilpailijansa ja ystävänsä Ben Jonson kirjoittaa, että Shakespeare ei kuulunut vain omalle aikakaudelleen, vaan kaikille ajoille.
”He was not of an age, but for all time!”
